Erityisaika

Oikein hyvää maailman teatteripäivää! (toim. huom. tämä kirjoitus on julkaistu kaksi päivää myöhässä… oops!)

Tänään olen vaihtanut lakanat, käynyt kävelylenkillä pitkin Lauttasaaren rantoja, kokannut lohipastaa, leiponut mangojuustokakun ja siivonnut keittiötä. Ihan mukava päivä siis! Tänään oli myös päivä, jolloin oli tarkoitus esittää Opus Deus -näytös Taidestestaajille Lahden kaupunginteatterissa, mutta kevät oli eri mieltä asiasta.

Tällä viikolla jätimme hyvästit Opus Deus -esitykselle.  Hyvästit jätettiin Opus Deuksen lavasteiden ja propsien purkamisen merkeissä Lahden kaupunginteatterilla. (Ja kuinka paljon yksi esitys olikin kerännyt kaikenlaista tavaraa!) Ehkä harmitusta esityskauden ennenaikaisesta katkeamisesta lieventää se, että emme ole NYTin kanssa tässä yksin. Moni muu teatterintekijä jakaa saman kohtalon. Isot tuotannot, pienet tuotannot, ja kaikki siitä väliltä ovat joutuneet miettimään kevään 2020 kokonaan uusiksi. Kun ongelma koskettaa kaikkia, kaikki haluavat löytää asiaan ratkaisun. Ehkä silloin uskaltaa toivoa asian ratkeavan myös nopeammin!

Kaikesta huolimatta Opus Deusta tulee ikävä. Esityksen valmistaminen oli pitkä ja haastava prosessi ja työnsi koko ryhmää osaamisensa äärirajoille. Rajoja ylitettiin, uutta tietoa omaksuttiin ja erilaisia taitoja opittiin. (Esim. nykyään osaan laittaa piilolinssin paikoilleen ihan omin avuin! Kiitos Anni neuvoista! ) Luettelo on loputon. Jokainen pykälä ”mitä jäi käteen” -listalla on kuitenkin enemmän tai vähemmän tärkeä. Ammennan tästä kaiken mahdollisen tulevaisuuden produktioihin!

 Ja ehdottomasti pitää nostaa yksi asia esiin: aivan loistavan näyttelijän, laulajan ja muutenkin kerrassaan mahtavan Marika Huomolinin piti tulla tuuraamaan Annia kevään loppuihin esityksiin. Ja kaikki oli valmista: replat hallussa, laulut treenattu, stemmat opeteltu, roolivaatteet hankittu - mutta kevät ehti ensin.

Joku oli kuvannut maailmanlaajuista pandemiaa sanalla ”eritysaika”. Mielestäni tämä on oiva ilmaisu. Nyt on se erityinen aika, kun ehdimme (vaikkakin vasten tahtoamme) pysähtyä miettimään teatterin ja kulttuurin merkitystä itsellemme, omaa jaksamistamme, sukulaisiamme, arkea, sairaalatyöntekijöitä, siivoojia … kaikkea, mitä ei muulloin ehkä ehdi tai edes tajua miettiä. No, sen olen ehtinyt miettimään ja syvällä sielussani tuntemaan, että ihmisiä on ikävä. Ehkä teatterikin lopulta syvimmillään merkitsee minulle ihmisten kanssa oloa, riemua, iloa ja elämän tutkimista ja oivaltamista yhdessä. Toisilta ihmisiltä saa aina niin fiksuja havaintoja ja näkökulmia, että pelkään tyhmentyväni täällä eristyksissä! Odotan innolla jälleennäkemistä ja toivon, että se tapahtuu mahdollisimman pian. Sillä välin voikaa kaikki hyvin! Kohta nähdään!

- Sini